Ravintolassa tulee käytyä melko harvakseltaan. Näinä harvoina kertoina ravintolaksi valikoituu usein jokin ketjuravintola. Niihin on helppo mennä lasten kanssa. Menneenä viikonloppuna meille avautui mahdollisuus lähteä ravintolaan aikuisten kesken. Mielestäni Tampereella on aika hyvä ja monipuolinen ravintolatarjota. Suurtakaan valinnan vaikeutta ravintolan suhteen ei kuitenkaa ollut. Le Pot on uudehko ravintola, jonka halusin testata. Bistro le pot on sulkenut ovansa tammikuussa 1/2016.
Ennakko-odotuksia ei ravintolan suhteen juurikaan ollut. Olin toki lukenut joistakin blogeista ja mm. Aamulehdestä hyviä arvosteluita, ja onhan niitä ei niin ylistäviäkin näkynyt. Ruokaa on näkemissäni arvioissa lähtökohtaisesti kehuttu, ja palvelu on se, josta ravintola on saanu pyyhkeitä.
Olin tehnyt pöytävarauksen jo pari viikkoa sitten. Lauantai-iltana ravintolassa oli täyttä ja ovelta käännytettiinkin useita ilman varausta saapuneita seurueita. Meidät otettiin vastaan ystävällisesti ja ohjattiin pöytään. Kahden hengen pöydän paikka ei ravintolassa ollut paras mahdollinen. Vieressä, tosi lähellä, oli toinen kahden hengen pöytä ja toisella puolella oli iso pöytä, jossa illallisti varsin meluisa kahdeksan hengen seurue. Meillä ei ollut juurikaan yksityisyyttä, koska meteli oli niin kova, että sen yli joutui huutamaan voidakseen keskustella. Onneksemme iso seurue oli aloittanut ennen meitä ja se lähtikin jatkamaan iltaa toisaalle ennen kuin me olimme päässeet alkuruokia pidemmälle. Tunnelma rauhoittui huomattavasti. Hiljaista ei toki tullut, enkä sitä tämän tyylisessä ravintolassa odota tai toivokaan, mutta mielestäni pöydässä pitäisi pystyä keskustelemaan ja kuulemaan mitä pöytäkumppanit puhuvat. Mietinkin, että voisikohan ihan vain sisustuksella ja pöytien sijoittelulla vaikuttaa siihen, että meteli pysyisi siedettävänä.
Tarjoilija tuli heti pöytään päästyämme kyselemään juomia. Olin todella yllättynyt, kun martineja tilatessamme tarjoilija epäili, että ei onnistu heillä. Siis martini. Ei onnistu. Eikös se martini oli ihan tavallinen alkudrinkki? Tarjoilija olisi suositellut jotain ananasdrinkkiä alkuun, mutta jotenkin paikan tunnelmaankaan se ei sopinut. Alkujuoman tilaaminen oli kuitenkin vähän hämmentävä kokemus. Mitään listaa ei ollut, ja kun tarjoilija epäili martinin saatavuutta, asiakas jäi vähän hölmistyneenä ihmettelemään, mitähän mahdollisesti pystyy tilaamaan. Onneksi tarjoilijan tiedustelu toi toivotun tuloksen, ja saimme martinit pöytään. Myöhemmin huomasin tosi monen muunkin seurueen tilaavan alkuun martineja. Drinkkilista ei olisi yhtään hullunpi vaihtoehto.
Paperinen tabletti toimi bistrossa myös ruokalistana. Se ehkä sopi hyvin ravintolan henkeen, mutta ehkä kuitenkin ruokalista olisi jossakin muussa muodossa olisi ollut mukavampi. Keittiön tervehdyksenä meille tuotiin salaatit, jotka oli maustettu vadelmavinegretillä. Lisäksi pöydässä oli vaaleaa leipää, patonkia, voita ja voimakkaasti Dijon-sinapilta maistuvaa levitettä. Muuta makua en siitä saanut irti. Dijon maistui niin voimakkaasti. Onneksi pidän sen mausta. Salaatti oli mukava yllätys.
Leipää saimme pyydettäessä lisää. Sitä nimittäin kului alkuruuan kanssa. Tilasimme etanoita valkosipuli-timjamivoissa Roquefordilla ja gratinoituja vihersimpukoita ja Pernod voita. Molemmat alkuruuat olivat oikein onnistuneita ja maukkaita. Omassa simpukka-annoksessani maistui juuri sopivasti Pernod. Tilasimme pienemmät annokset jaksaaksemme varmasti syödä kaikki kolme ruokalajia. Se oli oikein viisas ratkaisu. Tosin ,joku jolla on suurempi nälkä, voisi kaivata alkuruuakseen enemmän kuin kolme vihersimpukkaa.
Pääruoan suhteen oli vähän valinnan vaikeutta. Itseäni houkuttivat padat, lähinnä ankka, possu tai karitsa. Vaikeassa valinnassa metodina oli poissulkea vaihtoehtoja. Meillä on kotona pakastimessa niin hyvää karitsan lihaa, että jätin burgundin pois sillä perusteella. Ankankoipi tippui lähinnä lisäkkeenä tarjotun linssin vuoksi joten jäljelle jäi ylikypsä possu, dijon-kastike ja hapankaali. Kaikki sellaisia makuja, joista pidän. Possu olikin hyvää ja mehevää, hapankaali ja kastikekin oikein maistuvia. Lisäkkeenä minulla oli maalaisranskalaisia. Ne ovatkin ehkä ainoa asia, joista esitän kritiikkiä. Ranskalaiset maistuivat ja näyttivätkin, vaikka ne olikin timjamissa pyöräytetty, valmistuotteilta. Pöytämme toinen lisäke vaihtoehto oli Provencen paahtoperunat, jotka puolestaan eivät kritiikkiä ansaitse, sekä perunat että niiden kanssa syöty entrecote katosivat nopeasti parempin suihin. Kumpiakaan en ehtinyt maistamaan (enkä olisi jaksanutkaan, sillä possuakin tarjosin toiselle puolelle pöytää), mutta tuoksu ja ulkonäkö oli kohdillaan.
Ruokia tilatessamme totesimme, että punaviiniähän näiden kanssa on tilattava. Viinilistasta sen verran, että se sisälsi varsin kohtuu hintaisia viinejä. Kallein punaviinipullo taisi olla hinnaltaan 61 €. Itse päädyimme reilun 30 € pulloon. En tullut kirjoittaneeksi viinin nimeä ylös, enkä sitä tietenkään muista, mutta rypäleinä olivat muistaakseni cabernet sauvignon ja grenache. Le potin viinilista ei valitettavasti ole netissä, joten en voi viiniä tarkistaa. Joka tapauksessa tilaamamme viini sopi ruokiimme mainiosti. Ehkä tunnistaisin etiketin, jos näkisin sen. Osa tarjolla olevista viineistä löytyy kuulemma alkostakin.
Vaikka yritin syödä maltillisesti olin tässä vaiheessa jo niin täynnä, että jälkiruoka ei tullut mieleenikään. Niin taisi olla miehenikin, joka ähkyä uhmaten tilasi kuitenkin vanilijajäätelöä ja nougatkastiketta. Vähän harmittaa, etten jaksanut tilata mitään ihan herkullisen näköiseltä ruokalistalta. Tyytyminen oli espressoon ja calvadokseen, jolla sain onneksi ruokaa vähän laskeutumaan. Kahvin kanssa tarjoiltiin myös pienet suklaat. Häpeillen tunnustan syöneeni aika monta...
Lasku kahden hengen illallisesta oli Le potissa mielestäni hyvinkin kohtuullinen. Hintaa illalliselle juomineen taisi tulla noin 115 €. Voisin kuvitella syöväni ravintolassa uudelleenkin, mutta todellisuudessa ulkona tulee käytyä sen verran harvoin, että melko varmasti valitsen jonkun uuden ravintolan, jossa en aikaisemmin ole syönyt. Uskaltaudun kuitenkin suosittelemaan Le Potia. Yksityiset ravintolat ovat todellakin tervetulleita suomalaiseen kaupunkikuvaan. Rossoja ja pancho villoja täällä on jo enenmmän kuin riittävästi.
Hyvän ruuan lisäksi voin sanoa saaneeni hyvää palveluakin. Alun martinihässäkän jälkeen kaikki toimi loistavasti ja tarjoilijat olivat ystävällisiä ja ripeitä. Ruuatkin tulivat pöytään juuri sopivassa tahdissa. Le pot oli oikein hyvä valinta hiihtoloman lopuksi! Oikein jo odotan ensi viikonloppua, että pääsen taas itse kokkaamaan.
Ennakko-odotuksia ei ravintolan suhteen juurikaan ollut. Olin toki lukenut joistakin blogeista ja mm. Aamulehdestä hyviä arvosteluita, ja onhan niitä ei niin ylistäviäkin näkynyt. Ruokaa on näkemissäni arvioissa lähtökohtaisesti kehuttu, ja palvelu on se, josta ravintola on saanu pyyhkeitä.
Olin tehnyt pöytävarauksen jo pari viikkoa sitten. Lauantai-iltana ravintolassa oli täyttä ja ovelta käännytettiinkin useita ilman varausta saapuneita seurueita. Meidät otettiin vastaan ystävällisesti ja ohjattiin pöytään. Kahden hengen pöydän paikka ei ravintolassa ollut paras mahdollinen. Vieressä, tosi lähellä, oli toinen kahden hengen pöytä ja toisella puolella oli iso pöytä, jossa illallisti varsin meluisa kahdeksan hengen seurue. Meillä ei ollut juurikaan yksityisyyttä, koska meteli oli niin kova, että sen yli joutui huutamaan voidakseen keskustella. Onneksemme iso seurue oli aloittanut ennen meitä ja se lähtikin jatkamaan iltaa toisaalle ennen kuin me olimme päässeet alkuruokia pidemmälle. Tunnelma rauhoittui huomattavasti. Hiljaista ei toki tullut, enkä sitä tämän tyylisessä ravintolassa odota tai toivokaan, mutta mielestäni pöydässä pitäisi pystyä keskustelemaan ja kuulemaan mitä pöytäkumppanit puhuvat. Mietinkin, että voisikohan ihan vain sisustuksella ja pöytien sijoittelulla vaikuttaa siihen, että meteli pysyisi siedettävänä.
Tarjoilija tuli heti pöytään päästyämme kyselemään juomia. Olin todella yllättynyt, kun martineja tilatessamme tarjoilija epäili, että ei onnistu heillä. Siis martini. Ei onnistu. Eikös se martini oli ihan tavallinen alkudrinkki? Tarjoilija olisi suositellut jotain ananasdrinkkiä alkuun, mutta jotenkin paikan tunnelmaankaan se ei sopinut. Alkujuoman tilaaminen oli kuitenkin vähän hämmentävä kokemus. Mitään listaa ei ollut, ja kun tarjoilija epäili martinin saatavuutta, asiakas jäi vähän hölmistyneenä ihmettelemään, mitähän mahdollisesti pystyy tilaamaan. Onneksi tarjoilijan tiedustelu toi toivotun tuloksen, ja saimme martinit pöytään. Myöhemmin huomasin tosi monen muunkin seurueen tilaavan alkuun martineja. Drinkkilista ei olisi yhtään hullunpi vaihtoehto.
Paperinen tabletti toimi bistrossa myös ruokalistana. Se ehkä sopi hyvin ravintolan henkeen, mutta ehkä kuitenkin ruokalista olisi jossakin muussa muodossa olisi ollut mukavampi. Keittiön tervehdyksenä meille tuotiin salaatit, jotka oli maustettu vadelmavinegretillä. Lisäksi pöydässä oli vaaleaa leipää, patonkia, voita ja voimakkaasti Dijon-sinapilta maistuvaa levitettä. Muuta makua en siitä saanut irti. Dijon maistui niin voimakkaasti. Onneksi pidän sen mausta. Salaatti oli mukava yllätys.
Leipää saimme pyydettäessä lisää. Sitä nimittäin kului alkuruuan kanssa. Tilasimme etanoita valkosipuli-timjamivoissa Roquefordilla ja gratinoituja vihersimpukoita ja Pernod voita. Molemmat alkuruuat olivat oikein onnistuneita ja maukkaita. Omassa simpukka-annoksessani maistui juuri sopivasti Pernod. Tilasimme pienemmät annokset jaksaaksemme varmasti syödä kaikki kolme ruokalajia. Se oli oikein viisas ratkaisu. Tosin ,joku jolla on suurempi nälkä, voisi kaivata alkuruuakseen enemmän kuin kolme vihersimpukkaa.
Pääruoan suhteen oli vähän valinnan vaikeutta. Itseäni houkuttivat padat, lähinnä ankka, possu tai karitsa. Vaikeassa valinnassa metodina oli poissulkea vaihtoehtoja. Meillä on kotona pakastimessa niin hyvää karitsan lihaa, että jätin burgundin pois sillä perusteella. Ankankoipi tippui lähinnä lisäkkeenä tarjotun linssin vuoksi joten jäljelle jäi ylikypsä possu, dijon-kastike ja hapankaali. Kaikki sellaisia makuja, joista pidän. Possu olikin hyvää ja mehevää, hapankaali ja kastikekin oikein maistuvia. Lisäkkeenä minulla oli maalaisranskalaisia. Ne ovatkin ehkä ainoa asia, joista esitän kritiikkiä. Ranskalaiset maistuivat ja näyttivätkin, vaikka ne olikin timjamissa pyöräytetty, valmistuotteilta. Pöytämme toinen lisäke vaihtoehto oli Provencen paahtoperunat, jotka puolestaan eivät kritiikkiä ansaitse, sekä perunat että niiden kanssa syöty entrecote katosivat nopeasti parempin suihin. Kumpiakaan en ehtinyt maistamaan (enkä olisi jaksanutkaan, sillä possuakin tarjosin toiselle puolelle pöytää), mutta tuoksu ja ulkonäkö oli kohdillaan.
Ruokia tilatessamme totesimme, että punaviiniähän näiden kanssa on tilattava. Viinilistasta sen verran, että se sisälsi varsin kohtuu hintaisia viinejä. Kallein punaviinipullo taisi olla hinnaltaan 61 €. Itse päädyimme reilun 30 € pulloon. En tullut kirjoittaneeksi viinin nimeä ylös, enkä sitä tietenkään muista, mutta rypäleinä olivat muistaakseni cabernet sauvignon ja grenache. Le potin viinilista ei valitettavasti ole netissä, joten en voi viiniä tarkistaa. Joka tapauksessa tilaamamme viini sopi ruokiimme mainiosti. Ehkä tunnistaisin etiketin, jos näkisin sen. Osa tarjolla olevista viineistä löytyy kuulemma alkostakin.
Vaikka yritin syödä maltillisesti olin tässä vaiheessa jo niin täynnä, että jälkiruoka ei tullut mieleenikään. Niin taisi olla miehenikin, joka ähkyä uhmaten tilasi kuitenkin vanilijajäätelöä ja nougatkastiketta. Vähän harmittaa, etten jaksanut tilata mitään ihan herkullisen näköiseltä ruokalistalta. Tyytyminen oli espressoon ja calvadokseen, jolla sain onneksi ruokaa vähän laskeutumaan. Kahvin kanssa tarjoiltiin myös pienet suklaat. Häpeillen tunnustan syöneeni aika monta...
Lasku kahden hengen illallisesta oli Le potissa mielestäni hyvinkin kohtuullinen. Hintaa illalliselle juomineen taisi tulla noin 115 €. Voisin kuvitella syöväni ravintolassa uudelleenkin, mutta todellisuudessa ulkona tulee käytyä sen verran harvoin, että melko varmasti valitsen jonkun uuden ravintolan, jossa en aikaisemmin ole syönyt. Uskaltaudun kuitenkin suosittelemaan Le Potia. Yksityiset ravintolat ovat todellakin tervetulleita suomalaiseen kaupunkikuvaan. Rossoja ja pancho villoja täällä on jo enenmmän kuin riittävästi.
Hyvän ruuan lisäksi voin sanoa saaneeni hyvää palveluakin. Alun martinihässäkän jälkeen kaikki toimi loistavasti ja tarjoilijat olivat ystävällisiä ja ripeitä. Ruuatkin tulivat pöytään juuri sopivassa tahdissa. Le pot oli oikein hyvä valinta hiihtoloman lopuksi! Oikein jo odotan ensi viikonloppua, että pääsen taas itse kokkaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti